Unelmana maratoni tai edes puolikas

Viimeiset kolme, viisi tai ehkä seitsemän vuotta olen haaveillut joskus juoksevani maratonin. Realismia on kuitenkin tullut sen verran lisää, että unelma on puolittunut puolimaratonin juoksemiseksi. Mielikuvissani viilletän hiukset hulmuten Rooman tai kenties Venetsian kujilla ja kansa hurraa kun ylitän maaliviivan. No, jos vaikka Pirkan hölkkään pääsis joskus, niin kai sekin kävisi, mutta haaveiluahan ei kai kukaan estä.

Ja jotta tietäisitte millainen mamma täällä alkaa juoksemaan pitkin mettäteitä (julkisilla teillähän en aio ennen syksyn pimeitä todellakaan juosta) niin kerrottakoon minustakin nyt jotain. Ikää on jo yli neljäkymmentä, liikakilojakin löytyy sekä noin tuhat hyvää tekosyytä siihen miksi en ole aiemmin aloittanut. Kiirettä pukkaa, lapsiakin on neljä, mieskin kaipaa huomioo, kolmea koiraa ei pysty pitään mukana juostessa, Emmerdale alkaa ihan just, tänään on kokous, mulla on nälkä, polveen sattuu ja onko pakko jos ei haluu. Nyt kuitenkin päätin, että homman on alettava ennen kuin alan kulkea rollaattorin kanssa. Eli siis tänään! Ei ensi maanantaina tai ensi kuun eka päivä, eikä mikään muukaan niin sanottu järkevämpi tai loogisempi päivä. Tämä päivä käy ihan hyvin. Torstaina 14.8.2014 alkaa minun tieni juoksijaksi. Huoh! Nyt jo vähän heikottaa.

Shoppailua ja suunnittelua

Koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty päätin minäkin panostaa suunnitteluun. Tulostin juoksukoulun ohjeet! Hirveä homma! 25 sivua ohjeita kuinka juosta, missä ja miten paljon. Luulisi sen jo riittävän ensimmäiselle päivälle. Mutta ehei, minäpä kävin myös urheiluliikkeessä ostamassa lenkkarit. Tai siis juoksukengät kai ne on. Se oli kyllä kammottavin tapahtuma tässä koko valmistautumis prosessissa. Naisten juoksukenkiä on hyllyt ja seinät täysi, joka kaupassa. Mutta kun eihän niissä ole kokoja minun pieneen siroon 42,5 numeron kinttuuni! Niimpä myyjä kiikutti minulle toinen toistaan yökömmän värisiä miesten lenkkareita. Niissä tämän syksyn selkeänä trendivärinä oli havaittavissa Ruotsi! Pelkkiä sini-keltaisia juoksukenkiä. No, saahan niihin kai ostettua uudet nauhat tai jotain. Nyt omistan siniset miesten juoksukengät numeroa 43. Voin kertoa, että ihan vielä tämä uusi uljas harrastukseni ei ole lisännyt itseluottamustani tai nostanut naisellisuuteni arvostusta yhtään ylemmäs. Hetken jo harkitsin, että keskityn pelkkiinn korkkarijuoksu kisoihin ja ostan jotkut kivat uudet korkokengät, mutta pidin pintani, nielin pettymyksen kun en saanutkaan kauniita pinkkejä siroja juoksutossuja ja suunnistin ostamaan lohdutukseksi uudet urheiluliivit ja pari paitaa. Helpotti vähän, niitä sai sentään pinkkeinä!

Julkinen painostus toimii aina

Kaikkihan tietää, että kun jotain päätät tehdä, etkä kerro siitä kellekkään, sen voi jättää ihan hyvin myös tekemättä. No siksipä ajattelin aloittaa myös tämän blogin, jotta mahdollisesta ( ja ainakin ensimmäisinä viikkoina myös erittäin todennäköisestä) lopettamisaikeestani juoksemisen suhteen tulisi niin nöyryyttävä julkinen tapahtuma, että päättäisinkin mielummin jatkaa. Olen siis hyvän suunnitelman lisäksi myös varmistanut sen, ettei hommasta luieta vähin äänin, paitsi tietysti, jos kukaan ei lue tätä..

No niin, nyt ei sitten muuta kun ahtautumien uusiin trikoisiin ja jouksukenkiin ja baanalle. Tai jos odottais pimeää kuitenkin. Tai ainakin lasten nukkumaan menoa, ne kun ei pelkää sanoa mielipidettään äidin ulkonäöstä trikoissa ja mä en ole ihan varma kestänkö kuulla kritiikkä ennen ensimmistäkään lenkkiä.