Aktiivisuusranneke my ass

Pohdin tuossa viime postauksessani sitä motivoitumisen hankaluutta ja lupasin palata asiaan kunhan olen sen ratkaissut. No en ole täydellistä ratkaisua löytänyt vieläkään, mutta yrittänyt olen kuitenkin.

Ensimmäisenä vaihtoehtona mietin hetken isännän pestaamista personal traineriksi, mutta oman ja etenkin hänen turvallisuutensa kannalta päätin luopua ajatuksesta. Aviomiehen kun ei missään, korostan missään tilanteessa tule kehottaa vaimoaan liikkumaan hieman enemmän. Se on hengenvaarallista ja sitä ei pidä kokeilla sen enempää kotona kuin julkisilla paikoillakaan.

Koska PT homma oli jo ennalta tuhoon tuomittu menin hankkimaan sellaisen aktiivisuusrannekkeen. Polar Loop on tämän mötikän nimi. Mainoksessa luvataan, kuinka se hauskasti mittaa aktiivisuuttasi ja motivoi kertomalla mitä pitäisi tehdä.

Toistaiseksi se on nostanut vain verenpainetta ja ketutuskäyrää. Paketissa kun ei ole minkäänlaisia ohjeita käyttöönottoon. Tietokonetta käyttävänä blondina kuitenkin tajusin, että osoite www.polar.fi on vissiin se jonne pitää mennä ja tökätä vehje kiinni koneeseen. Näin tein. Ei mitään. Tässä meikäläisen koneessa on liian vanha ohjelma, eikä se tue tätä Polar flow ohjelmaa. Hain iPadin. Ei käy siihenkään. Puhelimeni ei myöskään käy, kun ei ole Apple tai Samsung. Tässä kohtaa suunnittelin vekottimen palauttamista kauppaan. Päätin kuitenkin siirtyä muksujen koneelle ja Bingo! johan alkoi pelittään. Tai siis ainakin se kone tukee sitä flow ohjelmaa ja sinne sen voi asentaa. Selailin ohjeita synkronointiin ja ehkä neljäs ohje osui oikeaan ja sain vekottimen synkattua.

Siinä välissä jouduin tietysti soittamaan isännälle, joka on muksujen koneen admin käyttäjä, jotta sain selville salasanan ja ladattua ohjelman koneelle. Tässä kohtaa verenpaine alkoi olla melko korkealla ja harmitti kun ei tuo vekotin ollut ranteessa todistamassa meikäläisen vähintäänkin aktiivista olotilaa.

Voisi kuvitella, että nyt olisin onnellinen ja iloinen aktiivisuusrannekkeen omistaja ja innolla seuraisin vekottimen näytöltä kuinka hauskasti se kertoilee minulle tärkeitä tietoja itsestäni. En ole. Tuo ranneke ei pysy kiinni. Lyhensin sen ohjeiden mukaan ja napsautin käteeni vain todetakseni, että se napsahtaa viimeistään neljän sekunnin kuluttua auki itsekseen. Väänsin, veivasin, kiroilin ja mekastin ja tulos on silti ihan sama koko ajan. Ei pysy kiinni, niin ei pysy. Ihan kun meikäläisen suuvärkki ärsyyntyessäni.

Päätin kuitenkin roikottaa mötikkää käsivarressani samalla kun tein limeraakasuklaata satsin. Vanhassa vara parempi. Suklaa odottaa kiltisti kaapissa kunhan olen lenkkini tehnyt ja sitä voi ottaa lohdutukseksi myös silloin kun ei lenkille jaksa lähteä. Ilman sykronointia ja piuhoja, eikä sen syömistä estä edes vanha tietokone tai vääränlainen kännykkä.

Lueskelin tossa edellisen postauksen, josta on 11 kuukautta aikaa ja koitin miettiä kuinka hyvin on toteutunut toi mun silloin suunnittelemani uusi treeniohjelma. No ei ole. Ei hyvin, eikä huonosti vaan hyvin huonosti. Mä olin niin innoissani tuosta juoksemisesta ja sieluni silmin näin itseni juoksemassa tukka hulmuten maratooneja pitkin maailmaa. Kun totuus olikin toinen ja juoksemisesta oli pidettävä taukoa heti alkumetreillä, niin meikäläisen homma jäi siihen. Miten mä en oo yhtään yllättynyt.

No, olen mä sentään jotain koittanut tehdä ja se on ollut painonpudotus. En ole siinäkään vielä tavoitteessa, mutta matkalla joka tapauksessa. Ja ihan oikeaan suuntaankin :) Keskivartalotreeni, josta kirjoitin edelliskerralla onkin ollut sit vähän hiljasempaa, mutta on sitäkin räpelletty.

Raakasuklaata ja raakaa treeniä

Mä en oikeen tiä mikä ihmeen motivaattori sitä pitäs hankkia jotta sais itseään niskasta kiinni. Kun järki sanoo, että jotain on tehtävä, mutta kaikki muut osat huutakin sitten suklaata. Onneksi siihen kuitenkin on löytynyt ratkaisu. Raakasuklaa! Siinä ei ole muuta kun pelkkiä hyviä mineraaleja ja ravinteita ja mikä parasta, sitä voi syödä hyvällä omallatunnolla!

Ehkä voisin kehittää uuden treeniohjelman joka pelustuu palkitsemiseen! Sillainhan koiriakin koulutetaan. Jään pohtimaan tätä ja palaan asiaan, kun oon kehittänyt uuden hittitreenin.

Isoja muutoksia treeniohjelmaan

Keskusteltuani tänään lääkärin, osteopaatin ja fysioterapeutin kanssa olen päättänyt "hieman" pidentää tätä mun juoksukouluani. Alkuperäinen tavoitehan oli että 11 viikon kuluttua mun pitäs pystyä juokseen 10km. No, nyt näyttää siltä että se 11 viikkoa muuttuu varmaan 11 kuukauteen.

Syy siihen on mun kroonistunut  sääriluun sisäsivun rasitussyndrooma ja sääriluun sisäsivun luukalvon tulehdus.  SSRS:n syy on niin tutkijoille kun lääkäreillekin melko  tuntematon, mutta on teorisoitu luukalvon tulehtumista (ehkä lihasaition aiheuttaman paineen vaikutuksesta), luukalvoon kohdistuvaa kitkareaktiota ja itse luun stressireaktiota. Suurimmat tunnetut riskitekijät ovat: ylipronaatio, naissukupuoli ja aikaisempi sääriluun sisäsivun rasitussyndrooma. Jja multahan löytyy nuo kaikki riskitekijät. Tietysti

Back to basics

Homman nimi on siis se, että mä en pääse ikinään penikkataudista eroon ellen hoida mun jalkojen virheasentoa kuntoon. Ja sitä ennen täytyy hoitaa lonkan virheasento ja sitä ennen selän virheasento. Eli tää mun juoksu koulu alkaa nyt siis hieman kauempaa kun siitä juoksemisesta.

Multa löytyy siis notkoselkä ja rintarangan oikoryhti, joita 8 vuoden baletin tanssiminen kakarana ei auttanut yhtään. Samoin mulla on kaikkien nivelten yliliikkuvuus, joka johtaa siihen, että mun polvet taipuu ihan mihin päin vaan ja koska lonkat on väärässä asennossa selän takia, polvet ja nilkat yrittää kompensoida asiaa juostessa ja bingo! penikkatuti iskee.

On siis ihan sama kuinka kauan lepään, paljonko syön kipu/tulehduslääkkeitä ja kuinka paljon venyttelen tai hieron kipeitä kalvoja, niin ne ei autaa mihinkään muuhun kun oireisiin eli kipuun. Ei itse ongelmaan.

Nyt siis alkaa juoksukoulussa ylä- ja keskivartalon lihaskunto treeni ja kattellaan kauanko kestää, että tää eukko saadaan edes seisomaan oikein. Jäsenkorjaajalle, osteopaatille, kiropraktikolle ja hierojalle olisi syytä mennä, mutta niillä ei pahemmin ole erikoishintoja persaukisille omaishoitajille, joten ihan joka viikkoisia tai edes kuukausittaisia käyntejä ei ole tiedossa. Onneksi kuitnekin ystäväpiiristä löytyy alojen asiantuntijoita, joilta saan vinkkejä siihen kuinka alkaa tämän eukon uudellen rakennus.

Periksi ei siis anneta, mutta hieman pidemmän kaavan kautta nyt joutuu menemään. Asiaa tässä jo hetken sulateltuani ja miettineenä enää ei edes harmita. Koko tän juoksukoulun ideahan oli kohentaa mun kuntoa ja edistää terveyttä, ei tehdä musta liikuntakyvytöntä. Nyt vaan väkästellään uudenlainen treeniohjelma ja homma jatkuu. Elämä on!

10. ja 11. päivä

Lauantaina oli treeniohjelmassa vapaa päivä. Kävin kuitenkin viiden lapsen kanssa kiertämässä leirikeskuksen lähellä olevan hienon uuden ulkoilureitin. Sitä ei voi kuitenkaan treenaamiseksi sanoa, kun katseltiin maisemia ja pysähdyttiin vähän väliä kuvaamaan jotakin. Mutta raitista ilmaa saatiin ja ihana oli nuuskia tulossa olevaa syksyä.

Sunnuntaina olikin tiukka päivä. Leiriltä kotiin. Ihania vieraita talo täysi ja vasta illalla muistin, että treeni on tekemättä. Sepä olikin kummallinen 3 minuuttia kävelyä 4 minuuttia juoksua ja sama takas tullessa.

Perjantain jäljiltä sääret oli edelleen ihan kaameat ja sunnuntain treeni oli kyllä sen mukainen. Ihan sama millä tahdilla yritin kävellä tai juosta, niin mieli olisi tehnyt mielummin heittäytyä maahan makaamaan ja itkemään. Miten voi olla joku kohta ihmisen kintuista niin kipeä? Illan googlettelin penikkataudin hoito-ohjeeita. Melko ristiriitaista tietoa sieltä löytyy, mutta kaikissa kuitenkin on yksi ja sama ohje. Lepo. Jaa-a. Laittaa miettiin kuinka jatkuu meikäläisen lupaavasti tai no ainakin alkanut juoksijan ura.

9. päivä

Nyt se sitten tapahtui! Koitin siirtää väistämätöntä, mutta turhaan. Lähdettiin tänään leirille koko perheen voimin. Ja koska en ehtinyt lenkille ennen lähtöä sain lenkki seurakseni rakkaan, mutta ärsyttävän paljon parempi kuntoisen aviomieheni. Reippaan näköisenä se ukko koitti kuitenkin laahustaa mun vauhdissani, kun on tottunut kuitenkin paljon kovempaan vauhtiin ja pidempään matkaan.

Mä en edes yrittänyt esittää, että olisin kauheassa iskussa. Ennemminkin harkitsin pyörtymistä kesken juoksun ja ukko ois saanut olla ritari ja kantaa mut takas leirikeskukselle. No, omin jaloin kuitenkin perille raahauduin. Sen verran säälin miestä, vaikka se voimailulajeja harrastaakin.

Tän päivän treeni oli jo huikeat 4 minuuttia juoksua ja se perinteinen 5 minuuttia kävelyä ensin ja takas tullessa sama homma. Huomenna onkin sopivasti vapaa päivä ja voin keskittyä leireilemään.