8. päivä

Tänään oli vuorossa 30 minuuttia reipasta kävelyä. Kumma kyllä onnistuin ajoittamaan sen sateettomaan hetkeen. Kauhee tsägä! Tarttee vissiin laittaa lotto vetään.

Alkumatkasta tuntui että noi säären etuosat hajoo kappaleiks. Penikkatauti vaivaa, enkä oo keksinyt siihen mitään apua, joka tehois oikeesti. Amputaatio ehkä, mut en viittis laittaa isäntää veisteleen puusta uusia jalkoja, joten tyydyn näihin pökkelöihin ja kestän kivun.

Kiersin vaihteeks taas purtsin ja nuorimmainen koira (lue: vajaan vuoden ikäinen pölvästi, jolla aivot vielä kehittymättä ja meno täysin päätöntä) tuli taas otettua mukaan. Ei ois pitänyt. Suurimman osan matkaa hurtta kulki mukana ihan hienosti, mutta sit yhdessä kohtaa jäi nuuskimaan jotain todella kiintoisaa peuran jätöstä tai mitä lie ja mä kun ajattelin, että kyllä se sieltä tulee. Kävelin siis vauhtia hidastamatta, kunnes naru loppu ja meikäläinen tempautui takas reilun puolimetriä hyvin kepeästi. Toi koira ei paina kun vajaat 40kg, mutta kun se on jumissa kun sonta Junttilan tuvan seinässä, niin siinä kyllä pysähtyy ihan tällänen isompikin ihminen. Olkapää ei tykännyt, eikä vasen polvikaan. Samaisen polven tuo samainen koiruus hajotti keväällä, niin että siitä meni eturistiside ja kierukka. Kyllä vaan se on kiva kun on koiria, jotka pitää huolen siitä, että tulee käytyä lenkillä ja että ortopedeillä riittää töitä!

No, mutta kotiin päästiin joka tapauksessa. Koira hyvin iloisena ja energisenä ja minä.. joo, pääsin kotiin. Kiva.